Minun on pitänyt kertoa lapsille, myös elämän kurjinta puolta kertoa lapsen ikätason mukaisesti ystävieni kuolemista tai lähestyvistä hautajaisista. Toivoisin niin ettei kenenkään koskaan tarvitsisi tällaisia asioita lapselle kertoa, kuolema kuuluu kuitenkin elämään eikä jokainen saa elää 100v tai edes vähän vanhemmaksi. Olen lähestynyt asiaa rehellisyydellä toki kaikkea yksityiskohtia ei lapsen tarvitse eikä kuulu tietää. Jotain asioita voi lasta suojellakseen vähän kaunistella tai jättää kertomatta. Menettäminen ja läheisen kuolema on ollut itse jo niin raskasta, ettei siinä jaksa hirvittävän tarkkaa analyysiä antaa tapahtumista. Lapsen mielenkiinto ja uteliaisuus loppuu yleensä muutamaan kysymykseen. Joidenkin kuolema on itselle niin iso kriisi hetken, että on valmis puhumaan asiasta vain vähän , kun yrittää itse selvitä päivästä toiseen. Hetkestä seuraavaan. Rutiinit ovat minua aina auttaneet en yleensä ota alku shokki vaiheeseen sairaslomaa töistä vaan yritän jatkaa arkea mahdollisuuksien mukaan normaalina.
Helppoa asian käsittely ei ole, ja välillä olen tapahtumiin hakenut ammattiapua. Kaksi ystävääni on kuollut niin kammottavalla tavalla, jollaisella en kenenkään toivoisi joutuvan kokevan. Silti olen halunnut kuulla ja mahdollisesti lukea kuolinsyy raportit kuolemista. Vaikeata ja raskasta on ollut. Toisaalta tämä on auttanut asian käsittelyssä,
Työt ovat selvästi alkaneet syksyn koitettua. Ja niitä on ollutkin todella hyvin, saanen olla kiitollinen että minulla on työ josta pidän ja työtä on ollut tarjolla riittävästi. Toisilla on Yt-neuvottelut ja epävarmat tunteet tulevaisuudestaan. Joskin välillä tuntuu että toisilla on vain liikaa töitä ja pitkät työpäivät kun muille ei riitä töitä millään. Uskon oman aktiivisuuden ja hyvin hoidettujen toiden toki puhuvan pulestaan. Jos ei itseään kehitä työssään tai ole koskaan valmis katsomaan myös elämän muita vaihtoehtoja voi hyvin olla ettei kukaan sohvalta tule vetämään töihin.
Kun työtunnit alkoivat viikkotasolla olemaan yli 50h mietin toki jo omaa jaksamistani ja sitä mihin muuhun haluaisin omaa aikaani antaa kuin työlle. Kadin siivouksesta oli hyvä aloittaa vapaa päivänä. Viikonloppu ilman tukilasten aamu herätyksiä on välillä myös luxsusta. Rakkaudesta lasten kanssa ollaan mutta välillä kaipaa myös aikuista seuraa ilman lapsia. Oma työni on myös paljon lasten kanssa touhuilua ja lastn hyvinvoinnista huolehtimista joten ystävän seura tulee välillä todella tarpeeseen. Aivot narikkaan elokuvissa tai joskus konsertissa ei ole pahitteeksi välilä. Ja siitä saa energiaa taas jatkaa tyyössä ja lasten kanssa josta pitää.
Olen huomannut että myös harrastukset ovat omalta osaltaan alkaneet olla tärkeitä tekemisiä oman työn vastapainoa tarjoavia asioita. Sarkooman aiheuttamien ongelmien takia olen vain joutunut välillä olemaan harrastuksista pois joskin vuorotyö vie oman aikansa eikä joka kerran harrastuksiin ehdi kun työvuoro osuu samalle ajalle.
Sain alkuvuodesta yllättävän ja odottamattoman pyynnön tulla puhumaan omasta elämästäni.
Puhumaan erikoistuville kirurgeille, Siis mitä! Tuntuu kummalta ja erikoiselta, mutta samalla jännällä tavalla aika hienolta. Lääketieteen huippumme Kirurgit ovat kiinnostuneita potilaan näkökulmasta ja siitä miten sairauteni vaikuttaa arkeen tavalliseen elämään. En koe missään nimessä olevani sairas tai erityinen. Elänhän ihan tavallista elämää omien ilojeni ja surujeni kanssa. Jakaen tätä kaikkea ystävien ja perheeni kanssa. Ensin ajattelin mitä minulla on kenellekään kerrottavaa ja samalla, että toki menen puhumaan kun minua on sellaiseen pyydetty.
En tiedä ketään toista joka olisi kyseisen Sarkooman sairastanut saman ikäisenä kuin minä. Sairastuneita oli sinä vuonna kun sairastuin koko suomessa 5 minut mukaan lukien ja kaikki muut reilusti alle 20 vuotiaita nuoria tai lapsia. Kenelläkään toisella ei koko suomessa tiedetä olevan lisäksi CP-vammaa. Onhan siinä jo kerrottavaa itse en asiaa vain samalla tavalla miellä koska elän ihan tavallista työssäkäyvän aikuisen arkea miettimättä olevani vammainen tai sairas.
Olen edennyt omalla työurallani ja päässyt muutenkin elämässäni eteenpäin. Sarkooman aiheuttamat kivut vaihtelevat mutta ovat jo olleet pidempään onneksi hallinnassa. Isompia leikkauksia ei ole tulossa ainakaan lähiaikoina. Arki rullaa siis omalla painollaan. Talven pakkaset aiheuttivat jalassa ongelmia ja saunassa en enään tykkää lämpötila ongelmien takia istua. Ulkomailla palan herkästi koska jalasta on tuntohermot vaurioituneet ja pintatunto puuttuu osasta jalkaa kokonaan. Silti menisin uudelleen leikkaukseen jossa jalastani porattiin melkein 5cm kokoinen kasvain selkäydinpuudutuksessa 2,5h aikana.
Kuuntelin leikkaussalissa Juha Tapiota Ja Sir Elwoord hiljaisia värejä sekä The Beatlesin best of cd tä. ison leikkaustiimin saman aikaisesti jalkaani poratessa. Sairaanhoitaja ja anestesialääkäri välillä kysyi ”kaikki kunnossa” ja vastauksen saatuaan hommaa jatkettiin. Tunsin koko leikkauksen ajan pientä vetoa kun jalkaan kiinnitettiin ties mitä. Ei heikkohermoisille sanoi kirurgi ja anestesialääkäri kun keskustelin heidän kansaan ennen leikkausta. Tiimissä oli kirurgi myös ulkomailta. Jännin osio leikkauksesta oli maaduttaminen mahaani nimittäin kiinnitettiin 6-8 maadutuspiuhaa jotta sähköä voitiin käyttää turvallisesti leikkausropotti käytti ainakin sähköä toimiakseen. Tikkejä ja hakasia oli jalassa melkoinen määrä ja sairauslomaa kuukauden verran. Sama sarkooma jossain muualla hoidettuna olisi tarkoittanut isoa avoleikkausta ja yli puolenvuoden sairaslomaa sekä pitkää kuntoutusta.
En ole ikinä tuntenut niin kovaa kipua kun mitä kasvain jalassani ollessaan aiheutti, kipua on vaikea edes kuvailla se pitää kokea itse. Loppuvaiheessa en pystynyt enää kävelemään portaita tai jaksanut tehdä kauppareissua kummallisempaa kävelylenkkiä kauppaan oli alle 500m. Potilasvahinko myönnettiin tapahtuneen leikkauksessa pari vuotta leikkauksen jälkeen pitkän taistelun tuloksena.
Sinun aurinkoinen hymysi auttoi minua jaksamaan ja näkemään valoa surun keskellä. Sain sinut pienen ihanan odotetun kummi lapsen syliini ensimmäisen kerran sinun ollessa vain muutaman päivän ikäinen. Annoit voimaa jaksaa nähdä elämän ihania asioita. Uskoa tulevan vaikka viereltäni oli juuri ystävä kuollut. Pienet sormesi tarrautuivat omiini sinä katsoit lapsen luottavin silmin ja noilla silmillä viestitit kaikki järjestyy.
vaikka elin keskellä surun sumuista usvaa, tiesin katseestasi että olet vahva ja annat voimaa olemassa olollasi. Tulen rakastamaan sinua sydämestäni ja haluan sinun tietävän olen osa elämääsi aina. Tukien ja kantaen sinua vaikeiden aikojen yli sekä iloiten saavutuksistasi koko elämäni ajan. Sama koskee myös rakakasta kummi poikaani, Suojellen ja varjellen teillenne enkeleitä rukoillen.
Tammikuu silloin oli raskas vaikka en sitä heti tiedostanutkaan, toimin robotin lailla. Töistä en ollut päivääkään pois, olisi ehkä kannattanut näin jälkikäteen ajatellen. Puhelimeni soi taukoamatta ensimmäisen viikon aikana sieltä soitti ystävät ja perhe, mutta myös ystäväni kuolemasta kiinnostuneet ihmiset joihin en ollut mitään yhteyttä kouluaikoijen jälkeen pitänyt. Ihmisen uteliaisuus on yllättävää,hämmentävää.
Minusta tuli monelle tukija vaikeassa ja yllättävässä tilanteessa. kuolleen ystäväni äiti halusi puhua, siskoni pelkäsi jaksamistani ja uteliaita puoli tuttuja riitti häiriöksi asi. En väitä että surevaa kannattaisi jättää yksin ja antaa surra rauhassa. Voin sanoa ei toimi ja lähes jokainen surun keskellä toivoo yhteydenottoa tai kuulijaa joka ei ala kertomaan omia menetyksiää ja kokemuksiaan kuolemasta.
Rinnalla seisojaa, Jokaisen oma kokemus kuolemasta on oikea. Ja kaikkia tunteita saa tuntea. Ei siis ole oikein sanoa ettei sureva enään saisi surra tai tapa surra olisi jotenkin väärä. Toiset meistä eivät puhu asiasta tai näytä suruaan muutenkaan, mutta surevat hiljaa silti.
Kyllä se siitä, Elämä Jatkuu, Otan osaa !!!
Tässä muutamia aivan kamalia lauseita joita voit surevalle mielestäni sanoa. Ei elämä tunnu toisesta juuri nyt jatkuvan ollenkaan, ei siis kannata sellaista mielestäni toivottaa. Sama koskee kyllä se siitä. lauseeseen.Surevan päässä ei ole sillä hetkellä mitään muuta, eikä se parane voi voi aenteella.
Otan osaa on perinteinen mutta jotenkin mitään sanomaton. Sanoisin ja toivottaisin mielummin vaikka voimia. Läsnä oloa ystävistä ja perheeltä ei ketään unohda sanoja ei tarvita, halaus tai kosketus riittää.
Näin syksyn tai loppu kesän aikana,haluan kokea taas työstä tulevan arjen kosketuksen. Miten aamulla noustaan ja lähdetään joskus kiireelläkin töihin. Ja vasta illalla ollaan kotona rätti väsyneinä toivottavasti onnellisina päivän töistä. Keikka työtä tekevänä kannan kuitenkin aina huolta töiden jatkumisesta tai siitä milloin töitä mahtaisi tulla. Vuosien mittaan olen kuitenkin huomannut,töitä riittää kyllä. Joskus ne vain alkavat myöhemmin kuin edellisenä vuotena tai asiakkuudet vaihtelevat enemmän kuin aijemmin. Tällätavoin eläessä on pakko laittaa paremman tilin tullessa rahaa myös säästöön. Osittain elettävä toisaalta myös asiakkaiden aikataulujen sekä lomien mukaan ja itse oltava lomalla silloin kuin toiset eivät ole.
Sain liikunta innostuksen päälle noin viikko sitten, ja ruokavalio muuttui mukana myös. Olen ollut laiska! Taloyhtiö tarjoaa ilmaisen tai vuokraan kuuluvan kuntosalin kaikkien käyttöön ja olen itse siellä treenannut varmasti alle 10 kerta. Siinä olisi hyvä säästö monen maksamille kuntosali maksuille jotka ovat todella korkeita.
Itseään pitää oppia rakastamaan niin paljon,että itsestään pitää huolen vaikka se olisikin joskus todella haastavaa. Kaikesta ei tule tietenkään luopua,mutta kyllä sitä huomattavasti paremmin jaksaa kun liikuntaa harrastaa vaikka 2-3 kertaa viikossa. Se on itsensä huijaamista ettei aikaa muka löytyisi. Itse teen joskus jopa 3 työtä perän jälkeen ja silti itsellekkin jää aikaa.
Yksi aiemmin suuresti kokemani neuvo on älä aseta liian kovia tavoitteita itsellesi ne vain lisäävät paineita ja jokaisella myös kuntoilijalla tai lahduttajalla pitää olla herkutteluun oikeus aina silloin tällöin,ilman että joku toinen kuittailee selän takana asiasta!
Kehitys loppuu Tyytyväisyydeen. (Temu Selänne)
Ja Selännettä lisää lainatakseni
Elämässä Tärkeintä ei ole Terveys vaan onnellisuus. (Teemu Selänne)
Kuka osaa auttaa ja olla mukana tukemassa muita jotka tarvitsevat apua. Yksin kantaen kaiken mitä avun tarvitseminen tarkoittaakaan. Olla tukena joskus jopa omien voimavarojensa ääri rajoilla. Antaen kaikkensa ja silti tuntien ettei millään tee tarpeeksi on riittämätön. Liian suuret odotukset luonut itselleen, mihin pystyy,sitten pettyy ja tuntee turhautuvansa. Toiset sanoo,että teet enemmän kuin tarpeeksi ja itsestä tuntuu ettei silti anna kaikkeaan. Välillä tuntuu, ettei elämässä muita kun lapsia olekkaan kun yksin elää,arkipäivää pyörittäen. Sen haasteissa ja toisaalta siitä niin paljon nauttien. Olen jollekkin todella tärkeä! Korvaamaton ja rakas. Se on niin ihana tunne,ei rahalla ostettavissa.
Kesällä oli ihana sammuttaa puhelin olla 2 kokonaista päivää merellä purjehtien olla aikuisten seurassa ja tavottamattomissa. Olla katvealueella ja nauttia hetkestä,saaristosta ja merestä. Välillä pidänkin älä tee mitään päiviä, jolloin en välttämättä edes pue vaatteita tai lähde kotoa. Olen vaan. Minun oma Jouluni. 😀
Toinen osa minusta kaipaa vierelleen kumppania,jotain rakasta ihmistä,jonka kanssa istua sohvalla ja nauraa elokuvaa,kuunnella musiikkia ja elää arkea. Osa minusta ei jaksaisi millään tutustua keneenkään, tuntuen että se toinen vain tulee ja sekoittaa minun valmiin ja hyvän elämän. En ole kuitenkaan tuudittunut ajattelemaan kyllä se sieltä löytyy,elän nyt ja teen päätökset tässä hetkessä. Jos kanssani joskus joku jakaa arkeni on se hyvä. Etsimällä en miestä ala etsimään. Tulee kohdalle jos tulee. Toteutan haaveitani mahdollisuuksien mukaan paljon. Ne voi olla pienen pieniä tai isompia unelmia en elä ajatellen sitten joskun eläkkeellä.
Voi olla etten koskaan ole eläkkeellä,koskaan ei tule oikeaa hetkeä tai sitä joskus sittten aikaa josta kaikki aina puhuu. Jos se hetki jossa meillä on jo kaikki on tässä tänään,elämämme on jo täydellistä. Eikö meille pitäisi riittää ne ihmiset jotka meidän kanssamme jakavat elämämme. Jokainen meistä elää kuitenkin myös muita ja ensisijaisesti toisia ihmisiä varten. Omaa elämäänsä,mutta samalla olemalla suuri tai pienempi osa ympärillä olevien ihmisten elämää.
Ole rohkea sydän,ethän levolle käy.
ole rohkea sydän,vaikka yö ennättäy.
Ole rohkea sydän,ole rohkea nyt,
Omaa ääntäsi kuule ei se ole särkynyt,
Ole rohkea sydän, tänään taisteluun käy.
Ole rohkea sydän,vaikkei valoa näy,
Ole Rohkea sydän,ole rohkea niin,
Älä periksi anna,älä vaivu uuvuksiin.
Ole rohkea sydän,omaa tietäsi käy.
Ole rohkea sydän, niin ei varjoja näy.
Ole rohkea sydän,ole rohkea vain.
Kulje perille asti omin voimin vaeltain!
Jokaisen ihmisen oikeus on tehdä elämästään juuri sellaisen kuin itse haluaa. Tämä on haasteellista ulkopuolelta tulevien odotusten takia. Otsikon mukainen kykyjen näyttäminen ei nyt tarkoita mitään sirkustemppuja vaikka ne hienoja ja taitoa vaativia ovatkin. Kuitenkin itselleen näyttäminen omien rajojensa ylittäminen on kaikkein vaikeinta. Jokaisen kannnattaisi kokeila tehdä jotain sellaista jota ei koskaan uskonut tekevänsä tai josta kaikki muut sanoivat ettet kuitenkaan pysty. Tee jotain räväyttävää jotain hetken mielijohteesta, et kadu että kokeilit että lähdit ja itsesi ylitit. kadut jos jätit kokeilematta jos oli mahdollisuus.
Itse yritän niin paljon kuin mahdollista elää tässä ja nyt. nauttien siitä mitä hienoa elämä on minulle tarjonnut. Olla läsnä rakkaille nyt eikä sitten joskus. Matkustaa maailmalla tutustuen uusiin paikkoihin. Ihastuen kuinka maailma on kaunis ja toisaalta niin ruma joissain paikoissa ihmisten murjoma.
Koti on kuitenkin siellä missä sydän on. Omassa kodissa tai rakkaiden kanssa. Ulkomailla on upeaa piipahtaa ja siellä viihdyn tänä vuonna on elokuussa vuorossa jo 9 maa ja reissu kuluvalle vuodelle. Hienoa on ollut, mutta yhtä hienoa on tehdä töitä elokuussa omille rakkaille asiakasperheille heitä auttaakseni. Työni on palkitsevaa enkä koskaan mene töihin ajatuksella että on pakko tehdä jotain jotta laskut saa maksettua.
Jostain pitää luopua että saa toisia asioita tilalle. Työ asioissa tasapainon saavuttaminen ei ollut helppoa, mutta se kannatti ja olen onnellinen ratkaisuuni. Työnantajan ei ole helppo palkata CP vammaista ja sarkooman sairastanutta työntekijää vastuulliseen tehtävään olimpa kuinka hyvä työssäni vain.
Olen joutunut ammattitaitoni osoittamaan ja varmasti joudun jatkossakin jos en muille niin itselleni ainakin. Aina kun jotain uutta ilmenee sairauksissa joudun kysymään itseltäni onko näin hyvä? Mitä päätöksiä uskaltaa tehdä jos ne hajottavat mukanaan vanhat hyvät asiat. Muutksia on elämä täynnä ja näin pitääkin olla.
Kuka kannattelee vaikeissa päätöksissä jos ei läheiset joiden kanssa elämää eletään.
Elämä koulussa jatkui eteenpäin kaikilla oli omat ongelmansa, mutta toisiamme tukien jaksoimme vaikeatkin päivät. Koulukiusaaminen vaihtui yläasteella uhkailusta väkivaltaan. Jossain vaiheessa en enään laskenut lumipesujen määrää. Oli pääkin ollut jo wc-pöntössä useamman kerran. Erityiskoulussa pienluokassa samassa tilassa henkisesti häiriintyneet ja me oppimiseen apua tarvitsevat oppilaat sitten yritimme opiskella. Toisia se kiinnosti ja toiset yrittivät nujertaa niiden jotka opiskelivat oppimisen ilon. Oppilaat jotka selvästikkään eivät samaan luokkaan kuuluneet olivat vierekkäin luokassa jossa vallitsi joskus jopa pelon ilmapiiri. Johtajat oli valittu ja kaikki tiesivät miten käyttäytyä. Koulusta tunteineen ja sisältöineen pidin,halusin oppia. Olisin varmasti saanut vielä paremman todistuksen peruskoulun päätyttyä jos kiusaamista ja uhkailuja ei olisi tarvinnut kestää.
Yhden tilanteen raa`asta väkivallasta muistan. Olimme poistuneet koulumme ruokalasta normaalia aiemmin kaverini kanssa ja näimme 3 pojan pahoinpitelevän yhtä luokkakaveria. kaksi piti olkapäistä kiinni ja yksi pötki päähän,vatsaan ja minne nyt osuikin. Tarkoituksena satuttaa toista oikein kunnolla. Huusin kaukaa: lopettakaa !!! Ilmeisesti pelästyksestä pojat lähtivät karkuun ja pääsin auttamaan maassa tajuttomana makaavaa luokkakaveria. Ensiaputaitoja taas tarvittiin ja hengityksen turvaamisen sekä kylkiasentoon laittamisen jälkeen käskin tilanteessa minua auttaneen kaverin mennä hakemaan terveydenhoitaja paikalle. Soitin hätäkeskukseen, odotin ambulanssia jonka kyydissä kaverini ja terveydenhoitaja lähtivät sairaalaan. Hakatun pojan henki oli ollut muutaman millin päässä. Jos potkut olisivat osuneet sentin toiseen suuntaan,ei minun tekemät ensiapu toimet olisi häntä pelastaneet.
Näkemäni kerroin rehtorille joka ilmotti asiasta poliisille. Tekijät saatiin aikoinaan vastuuseen teostaan. Mutta mikään rahallinen korvaus ei korvaa toisen menetettyä terveyttä. Käytyjä leikkauksia ja kipua jota hän joutui kokemaan.
Kenellä meistä on oikeus määritellä mitä on terveys. Tätä mietin monesti seuratessani vaikean epilepsian kanssa elänyttä ystävääni. Minulla ei ole ainakaan oikeutta määritellä mennä sanomaan kenenkään oikeudesta elämään. Joillain ihmisillä tuntuu olevan enemmänkin tähän mielipiteitä. Mitä on terveys, jos ei se milloin ihminen on hyvinvointiinsa tyytyväinen.? Tämä on minun näkemys, ihmisen joka ei ole koskaan ollut täysin terveenä. Näen siis vain toisen osapuolen näkemyksen kautta tilanteen. Ihmisen joka kohtaa joka päivä elämässään ennakkoluuloja ja mitä ihmeellisempiä käsityksiä. Luuloja sekä katseita. Ja mikä kummallisinta ei suinkaan lasten osalta vaan pääasiassa aikuisten ihmisten toimesta. Ihmisten jotka eivät uskalla kysyä asiasta totuutta vaan mielummin kuiskivat luullen etten kuule keskusteluja selkäni takana.
Lapset ovat sitten kohderyhmä jotka ovat luonteeltaan uteliaita ja soisinkin,että aikuiset antaisivat lasten tulla kysymään kysymyksensä suoraan, jos jokin askarruttaa. Turhaa ihmetystä aiheutetaan kun lapselle hyssytellään tai keksitään selityksiä jotta tilanteesta päästäisiin liukenemaan äkkiä muualle!!! Ja toivottavasti vain ei lapsi kysy vain tästä asiasta enään mitään.
Kenellä on oikeus määrittää kuinka pitkä hyvä elämä on? Voiko se kestää vain hetken. Voiko lyhyempi elämä olla rikkaampaa ja antoisampaa kuin 90 elettyä vuotta.?
Kiitollisena kannan mukanani jokaista muistoa ja hetkeä niistä päivistä jotka olen saanut jakaa ihmisten kanssa, kesti yhteinen elämämme vuosia tai vuosikymmeniä. Muistoja ei kukaan minulta vie pois, jokainen ihminen jättää meihin jälkensä kulki hän vain ohitsemme elämämme varrella tai viipyi kanssamme kauemmin.
Kiitoksen määrä ei koskaan tule olemaan tarpeeksi suuri niille ihmisille jotka ovat minua vaikeinä hetkinä eteenpäin kannatellet. Halanneet ja kuunnelleet, uudelleen ja uudelleen.
Moni on Minulta kysynyt,mikä on saanut minut tarttumaan ensiavun harrastamiseen ja siinä kilpailemiseen. Miten valitsin harrastukseksi juuri ensiavun ja mistä kaikki aikoinaan lähti.
Pitää siis palata Vuoteen 2000 saakka, syksyiseen koulupäivään liikuntatunnille. Uimahalliin koulukavereiden joukkoon. Kaverini tyttöjen liikuntatunnilta uimahallissa sai epilepsiakohtauksen kesken uinnin ja vajosi pinnan alle. Karmiva hetki on jäänyt jokaista tapahtumaansa myöden mieleeni. Miten tilanne eteni ja kuinka kaverini saatiin nostettua altaasta ylös.
Kuinka tehokkaasti uimahallin uinninvalvoja aloitti ensiavun ja elvytyksen pelastaakseen ystäväni. Silloin minuutit tuntuivat todella pitkiltä, ei minuuteilta ollenkaan. Me muut uimassa olleet istuimme aluksi penkillä uimahallin katsomossa, mutta lopulta meidät passitettiin suihkuun ja pukemaan. Tunti loppui siihen,että me muut uimassa olleet kävelimme viereiseen kouluun ja elvytetty ystäväni jatkoi ambulanssilla matkaa sairalaan.
Hän selvisi tilanteesta tehokkaan ja oikeaoppisen elvytyksen sekä nopean ensiavun ansiosta. Silloin päätin, että menen jonain päivänä ensiapukurssille ja opettelen auttamaan avun tarpeessa olevia. Eihän koskaan tiedä milloin niitä taitoja tulisi tarvitsemaan uudelleen. Toivottavasti ei milloinkaan ajattelin. Mutta en halunnut enään olla se ihminen joka ei osaisi auttaa jos apua joku tarvitsee.
Ensimmäisen ensiapu 1. kurrssin kävin 7: llä luokalla ollessani vain 13-vuotias. Ilmoitin opettajalleni,että olen viikon kuluttua koulusta kolme päivää pois ja kun opettaja kysyi syytä. Sanoin varmasti opettajan ihmetykseksi,että olen ilmoittautunut ensiavun 1. kurssille. Ja kurssi pidetään kolmena peräkkäisenä päivänä juuri kouluaikaan. Olin koulusta pois ja läpäisin ensiapukurssin aikuisten huomattavasti minua vanhempien ihmisten seurassa.
Suurin osa kurssilaisista oli kutsuttu opettelemaan ensiapua työnantajansa toimesta tai opiskelujensa takia. Taisin kurssilla herättää pikkaisen kummastusta muissa osallistujissa. En muistaakseni ollut ottanut huomioon sitäkään että kurssilla käytiin syömässä kesken päivän jossain päin kaupunkia ihan omilla rahoilla ja kurssi jotaiin maksaakin. No kaikki järjestyy asenteella olin kurssilla, minulla oli vain suuri tarve saada taidot toisten auttamiseen.
En siinä vaiheessa tiennytkään kuinka palhon niitä kurssilta saamiani taitoja tulisin käyttämään.
Taysin henkilökunta sai paikan sydämessäni. He ovat ammattilaisia isolla A:lla. Hoidossa käytiin monet vaiheet itkut ja naurut yhdessä läpi. Syöpä uusiutuikin kerran ja ystäväni pelastukseksi löytyi suomalaisen noin 30 vuotiaan miehen kantasolut jotka olivat tarpeeksi sopivat HLA yhteensopivuudeltaan. Mielestäni ei ole mitään niin heinoa kun antaa toiselle elämä. Vaikka sitten luovuttamalla Kantasoluja niitä tarvitsevalle.
Kantasolurekisterissä on pulaa eritoten 18-35 vuotiasta miehistä joiden kantasolut sopii kenettisesti isoimmalle osalle ihmisiä kuin esim. vastaavan ikäisillä naisilla. Miehet lähtekää siis liikkeelle. Tuskin edes saatte koskaan kutsua tulla kantasoluja luovuttamaan, mutta saatatte pelastaa jonkun hengen. Suurempaa lahjaa toiselle ihmiselle ei olemassa ole.
Näiden vuosien aikana jolloin elämästään ystäväni kamppaili mukanani taistelussa kulkivat Usko, Perhe, Ystävät ja Musiikki . Elämän ohjeeksi ja muistutukseksi itselle kuinka hyvin omat asiat onkaan jäi mieleeni seuraavan virren sanat. virsi kiteyttää mielestäni kiitollisuuden elämälle ja muistuttaa joka kerran siitä miten muita ihmisiä tulisi elämässään kantaa ja elämää kunnioittaa.
Herra elämääni valvo etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.
Herra auta aina etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Vierelläni kulje, askeleeni ohjaa etten väisty milloin kutsut auttamaan.
Sydäntäni ohjaa anna minun Herra armossasi kasvaa olla ihminen.
Kaikkensa antaneena ja jo puheissaan kuolemaan valmistuneena ystäväni kuiskasi korvaani ettei jaksa enää. Pääsisimpä pois olisi helpompaa. Ei tarvisi enään taistella. Niin hiljaisella äänellä,mutta niin vahvasti ja päättäväisesti en ole mitään koskaan kuullut. Sanat oli totta, harkittua ja tarkkaan pohdittua puhetta. Kuinka loppu ihminen on kun jo itse toivoo kuolevansa?
Tästä selvittiin kaikkien suureksi ihmeeksi. En koskaan ennen enkä koskaan tämän ajan jälkeen ole kokenut Jumalan kantavaa voimaa elämässäni olevan näin vahvana. Herra kannatteli omiaan. Lääkkeet toimi ja infektio alkoi taittua toisen viikon kohdalla. CRP: n ollessa korkeimmillaan 284mg/l, ajattelin kuinka voi toinen kestää niin kovaa tulehdusta kehossaan. Ihmisen elämänhalu on ihmeellinen.
Pääsimme takaisin tutuksi tulleelle syöpätäutien osastolle ja hoidot päästiin aloittamaan. Vaikka ei aikataulussaan, mutta kuitenkin.
Nousen hissillä Taysin 7:n kerrokseen hissi matka kestää ikuisuuden ja askeleet ovat entistä raskaammat. Eikö mikään riitä? Ja mitä ihmettä me tehdään teho-osastolla? Kaikkein suurin surun paikka oli kun katsoin niin pieneksi ja hauraaksi muuttunutta ystävääni. Kaikki hiukset lähteneenä ja voimat loppuneina maaten paikallaan jaksamatta sanoa sanaakaan. En jaksanut minäkään. Istuin sängyn vierellä ja odotin. En tiedä mitä, jotain joka antaisi voimia jaksaa. Ehkä huomiseen tai antaisi uskoa tulevaan. Odotin ihmettä, pelastusta ja voimia joilla jaksaa. Jos minä olen näin loppu miten on tämän sairauden kanssa kamppailevan ystäväni jaksaminen.
Kaikki eivät jaksa olla kannattelemassa läheisiään vakavan sairauden kohdatessa. Ja raskasta se on, todella voimat vievää ja uuvuttavaa. En lähde ketään toisen ratkaisun tehneitä syyttämään,ymmärrän myös heitä.
Sitten huoneen ovesta astui sisään lääkäri ,joka kertoi hyvin ammatillisesti tilan olevan tällä hetkellä vakaa, mutta jos keuhkoissa olevaan sieni-infektioon ei löydy ajoissa auttavaa lääkettä voi tilanne huonontua nopeastikkin. Lääkäri kehoitti kaikkia meitä olemaan nyt paljon läsnä ja varautumaan siihenkin ettei osastolta enään palattaisi saamaan syöpään hoitoja. Varautua mahdolliseen kuolemaan,hyvästeihin ja lopulliseen eroon. Ei sellaiseen voi varautua! Ei tälläistä pitänyt tapahtua, ei minun eikä kenenkään elämässä. En varaudu,en suosutu hautaamaan ketään. Olen juuri valmistunut ammattiin ja muuttanut uuteen omaan kotiin. Kaupunkiin jota en tunne ja heti ollaan tälläisessä tilanteessa.
Sitten se tuli muutamaa päivää myöhemmin se voima. Lähde jolla jaksaa eteenpäin. Teho-osaston käytävällä istessani kuulin seuraavan kappaleen ensikertaa. Juha Tapion uuden levyt radio soitto oli alkanut. istuin tuolissa ja itkin kuunnellen Kelpaat kelle vaan kappaletta. Hetken vielä tämä puoli maailmaa, Hetken vielä nukkuu yötä valkeaa Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin. Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin. Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan. Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin, Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin. Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa, Hetki vielä kirkas aamu aukeaa. Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan. -Juha Tapio
Juha Tapion musiikki oli ollut osa elämääni jo aiemmin, mutta tämä tilanne ja radiosta tullut kappale muutti Juhan tekemät kappaleet vielä entistäkin tärkeimiksi.
