Olin väsynyt aivan kaikkeen. Minusta tuntui, että olen kaiken muun ulkopuolella. Istuessani tässä sairaalan valkoisella tuolilla. Valkoisten seinien ympäröimänä. Mietin miten elämä on niin epäreilu joitain kohtaan.
Miten itse olen niin onnellisessa asemassa ja kuinka voin koskaan olla tarpeeksi kiitollinen kaikesta siitä mitä itselleni olen elämässäni toisilta saanut. Istuin käytävällä tyhjä katse silmissäni odottaen mitä seuraavaksi tapahtuu. Peläten ja toivoen samalla henkäyksellä. Olin menettänyt ystäväni vain 3 vuotta aijemmin samaan sairauteen jonka kanssa nyt kamppailtiin. Tiesin miten vakavasta asiasta oli kysymys.
Tiesin kuinka hyvää hoitoa suomessa saa, mutta tiesin myös kuinka moni edelleen menehtyy suomessa syöpään vuosittain. Hyvistä parantumisprosenteista huolimatta.
Pelolle ei voinut eikä ehtinyt antaa tilaa. Nyt pitää taistella yhdesä jokaisesta päivästä ja yhteisestä hetkestä jonka saisimme jakaa.
Muistan kuin eilien sen syksyisen päivän 2007 kun avasin Taysin oven, oven syöpätäutienosaston eristyshuoneeseen. Ne askeleet olivat yhdet elämäni raskaimmista koskaan. Vaikka en itse taistellutkaan, taistelin toisen rinnalla. Elämästä ja henkiin jäämisestä, jokaisesta hetkestä.
Päätin ettei minua saa mikään lähtemään tästä toisen rinnalta mihinkään. Miksi lähtisin? Miksen jäisi? Minua pelotti enemmän kuin koskaan ennen. Joudunko hautaamaan tämän rakkaan ihmisen. Luenko hautajaispuhetta, laskenko kohta kukkia arkunpäälle.
Samaan aikaan piti jotenkin vain luottaa, että yhdessä tässä vielä ollaan vuosienkin jälkeen. Tehdä työt ja muistaa joskus syödäkkin jotain. Loppu aika menikin sairaalassa, sitä en kuitenkaan vaihtaisi sen raskaudesta huolimatta pois. Aika kasvatti ja opetti arvostamaan lisää elämää joka meille on lahjaksi annettu.
Kokemus oli kuitenkin henkisesti niin raskas, että osa päivistä hävisi muistista, eivätkä sinne muistot ole palanneet. Ihmisen keho suojelee itseään oudoilla tavoilla, hyvä niin. Musiikki kantoi ja kantaa edelleen haasteissa jaksamaan. Erityisesti tietyt kappaleet ovat nousseet tärkeiksi osiksi muistoja. Ne antoivat silloin energiaa, kun sitä ei itsellä ollut.
Ilman läheisiä en olisi jaksanut mitenkään eteenpäin. Myös työ ja aivan arkiset asiat olivat aluksi todella raskaita, mutta lopulta auttoivat jaksamaan vaikeassa tilanteessa.
Tässä sitä sitten kirjoitetaan Blogia.
Olen jo vuosia kirjoittanut päiväkirjaa ihan vain itselleni kansiien väliin,julkaisematta elämästäni käytännössä mitään. Kuitenkin tiedän, että teitä samanlaisia kokemuksia elämässään kohdanneita on paljon. Ja silti on vaikea löytää ketään joka olisi valmis asioistaan rehellisesti, mutta silti tietyt asiat suodattaen ja vain lähimmille kertoen kirjoittamaan.
Tämä Blogi ei tule korvaamaan päiväkirjaa,ihminen ihmiselle keskusteluja ekä läheisten antamaa tukea. Se ei tule olemaan valitusta elämän heittämistä haasteista vaan toivon voivani teksteillä osoittaa, miten elämä kuitenkin kantaa ja antaa voimaa luottaa, uskoa ja olla kiitollinen kaiken koemani jälkeenkin.
Teksi on kiitosta niille jotka ovat jaksaneet jakaa vaikeitakin elämän tilanteita kanssani. Jaksaneet uskoa minunn ja kykyyni pärjätä tässä elämässä,joskus vain päivä tai hetki kerrallaan. Jokaisesta teistä jotka kuljette sydämessäni olen kiitollinen ja koen olevani etuoikeutettu kun kuulutte tai kuuluitte osana minun elämääni.
Onneksi päiviemme määrää emme voi tietää, mutta rakkaus ei koskaan katoa oli yhteistä taivalta tarjottu vain hetki tai vuosia.
