Päivät hävisivät joksikin aikaa…
Muistan kuin eilien sen syksyisen päivän 2007 kun avasin Taysin oven, oven syöpätäutienosaston eristyshuoneeseen. Ne askeleet olivat yhdet elämäni raskaimmista koskaan. Vaikka en itse taistellutkaan, taistelin toisen rinnalla. Elämästä ja henkiin jäämisestä, jokaisesta hetkestä.
Päätin ettei minua saa mikään lähtemään tästä toisen rinnalta mihinkään. Miksi lähtisin? Miksen jäisi? Minua pelotti enemmän kuin koskaan ennen. Joudunko hautaamaan tämän rakkaan ihmisen. Luenko hautajaispuhetta, laskenko kohta kukkia arkunpäälle.
Samaan aikaan piti jotenkin vain luottaa, että yhdessä tässä vielä ollaan vuosienkin jälkeen. Tehdä työt ja muistaa joskus syödäkkin jotain. Loppu aika menikin sairaalassa, sitä en kuitenkaan vaihtaisi sen raskaudesta huolimatta pois. Aika kasvatti ja opetti arvostamaan lisää elämää joka meille on lahjaksi annettu.
Kokemus oli kuitenkin henkisesti niin raskas, että osa päivistä hävisi muistista, eivätkä sinne muistot ole palanneet. Ihmisen keho suojelee itseään oudoilla tavoilla, hyvä niin. Musiikki kantoi ja kantaa edelleen haasteissa jaksamaan. Erityisesti tietyt kappaleet ovat nousseet tärkeiksi osiksi muistoja. Ne antoivat silloin energiaa, kun sitä ei itsellä ollut.
Ilman läheisiä en olisi jaksanut mitenkään eteenpäin. Myös työ ja aivan arkiset asiat olivat aluksi todella raskaita, mutta lopulta auttoivat jaksamaan vaikeassa tilanteessa.
