En enää jaksanut.
Olin väsynyt aivan kaikkeen. Minusta tuntui, että olen kaiken muun ulkopuolella. Istuessani tässä sairaalan valkoisella tuolilla. Valkoisten seinien ympäröimänä. Mietin miten elämä on niin epäreilu joitain kohtaan.
Miten itse olen niin onnellisessa asemassa ja kuinka voin koskaan olla tarpeeksi kiitollinen kaikesta siitä mitä itselleni olen elämässäni toisilta saanut. Istuin käytävällä tyhjä katse silmissäni odottaen mitä seuraavaksi tapahtuu. Peläten ja toivoen samalla henkäyksellä. Olin menettänyt ystäväni vain 3 vuotta aijemmin samaan sairauteen jonka kanssa nyt kamppailtiin. Tiesin miten vakavasta asiasta oli kysymys.
Tiesin kuinka hyvää hoitoa suomessa saa, mutta tiesin myös kuinka moni edelleen menehtyy suomessa syöpään vuosittain. Hyvistä parantumisprosenteista huolimatta.
Pelolle ei voinut eikä ehtinyt antaa tilaa. Nyt pitää taistella yhdesä jokaisesta päivästä ja yhteisestä hetkestä jonka saisimme jakaa.
